Vallattuja tiloja ja avautuvia ruumiita 

Jean-Luc Nancy kuvaa, kuinka ruumis on ”vanhan kulttuurimme myöhäisin, pisimpään saostettu, jalostettu, purettu ja taas yhteen koottu tuote”. Tuotantoprosessi jää meiltä piiloon, koska uppoamme syvälle ruumiiseemme kauan ennen kuin saamme kykyjä, joilla voisimme sitä arvioida. Valmis tuote näyttäytyy meille luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta.  

Niin paljon suljettuja mahdollisuuksia, häpeää ja katkeruutta. Yhteiskunta tuottaa sulkeutuvia ruumiita, sisäänpäin ja pois toisista ruumiista kääntyviä, suuntaa ne harhaan, yhdistää ne keinotekoisiksi yksilölaumoiksi, minä-massoiksi jumalan tai lipun tai pääoman alaisuuteen. Väkivaltaisen kurin ja kontrollin hiertämänä kykynsä menettänyt, menetystään häpeävä ruumis alkaa kaivata sileitä tiloja, mietojen nautintojen tulvaa, pääoman aineetonta idioottivirtaa. Tulla ohjatuksi kohti ei-mitään, irti ruumiista ja sen paljastavista kivuista.  

Harhaan kasvanut laumavaisto aistii uhkana vastaruumiin, joka kyseenalaistaa sen läpikotaisin, näyttää sen vieraana itselleen – padottuja virtoja, kuivuvia kanavia – ja tuottaa todistajissaan häpeää, jopa jonkinlaista lajihäpeää: abstraktin rahan perässä tuhoa kohti raahautuvan naurettavan lajin suunnatonta häpeää. Lopulta luhistuneissa ruumiissa syntyy fasismia; vihollisia alkaa näkyä kaikkialla, missä ruumiit värisevät. Viha jää kiertämään ruumiiden pinnoille ja kasvaa, kohti murtumapistettä, seuraavaa purkausta, rajan äkillistä nytkähdystä. Ohikulkija peittää häpeänsä väkivallan ryöpyllä kuin haluaisi huutamalla sylkemällä lyömällä ankkuroida itsensä takaisin horjuvaan maailmaansa, tuhota sietämättömät vieraat ruumiit. Koulutusleikkauksista kärsivä opiskelija ilkkuu yliopistovaltaajille. Ilmastokriisistä kärsivä työläismies käy ilmastoaktivistien kimppuun. ”Menkää töihin!” ”Arbeit macht frei.”  

Leikkaukset syvenevät, kontrolli kiristyy, väkivalta kiihtyy – kuhisevien luontojen läpi raivataan elottomia sileitä tiloja – poliisit hakkaavat mielenosoittajia ja ohikulkijat hurraavat – ruumiit eristetään toisistaan, piilotetaan silottavien suodattimien taakse – toiseutettuja ruumiita kerätään kädet sidottuina kuopan reunalle – viihteen ja politiikan esitykset käyvät aina vain typerämmiksi. 

Kontrolli rakoilee – planeetta kuumenee ja kuihtuu – toistuvissa hidastuksissa lentokoneet törmäävät kaksoistorneihin – rajoja miehitetään, tiloja suljetaan, virtoja padotaan – häpeävä ruumis puristuu tiukemmin kokoon, mutta häiriöt kiihtyvät väistämättä – lopulta sota, jossa fasistin halu tulee todeksi ja aseiksi ruumiillistunut pääoma tuhoutuu, kaksinkertainen orgastinen ryöppy, yhtä aikaa ruumiiseensa lankeavan ja sitä pakenevan yhteiskunnan purkautuminen.  

Yliopiston johto sietää meitä pitkin hampain. Rehtori karttaa seuraamme, mutta lopulta vararehtori suvaitsee astua lavalle eteemme mainostamaan yliopiston kauniita arvoja. Hän asettelee sanansa tarkasti väkivallan tekijöiden ja uhrien väliin – näemme taas aikuisten jäykistyneet ruumiit liukumassa kohti tuhoa – vain tyhjä raha enää liikuttaa ruumiita – liikuttaa huulia idioottisuut toistelemassa tyhjiä sanoja – tulevat sukupolvet, vapaus ja tasa-arvo kiiltävissä puheissa – kiiltäviä tavara-arvoja sileiden tilojen halki liukuville tavaraihmisille – markkinointiosaston brändäämä yliopiston sielu, jonka takana sykkii tuttu väkivalta.   

Aluksi voi tuntua vaikealta astua aktivismin tilaan – tekee kipeää taipua uusiin asentoihin toiston peittämissä tiloissa, toiston jäykistämien ruumiiden seassa – tekee kipeää kohdata sijoituksensa yhteiskuntaan, joka kulkee kohti omaa tuhoaan. Taakse jäävän ohi liukuvan lauman katseet polttelevat yhtäkkiä alastomalla iholla. Mielenosoitushuuto takertuu kurkkuun, leuat pureutuvat yhteen. Aktivismi on taito, vastaan kääntyminen vaatii toistoja ja voiman harjoittamista. Valtauksen kaltaiset vastaan käännetyt tilat tuovat erotettuja ruumiita yhteen, tarjoavat niille tilaa avautua humisten, levittäytyä, laajentua.