Vallattuja tiloja ja avautuvia ruumiita 

Kehollinen essee Tampereen yliopiston valtaukselta syksyllä 2023

Kun yliopisto vallataan, pääaula ja sinne kerääntyneet ruumiit levittäytyvät ja täyttyvät humisten mahdollisuuksista samalla kun toiset, itseensä vajonneet ruumiit kiirehtivät ohikulkuaan aivan kuin maailma ei jo palaisi.  

Ennen niin huomaamaton aulatila levittää äkkiarvaamatta mahdollisuutensa eteemme kuin pienet säihkyvät aarteet. Lojumme säkkituolissa matolla sohvalla sylissä siellä täällä – kirjoitamme esseitä, pelaamme lautapelejä, haukumme hallitusta, laulamme, neulomme, jumppaamme, nukumme päiväunia – naulakoiden edustalle nousee esiintymislava kaiuttimineen – esitämme runoja live-musiikkia puheita drag-show’n – valonauhat kiemurtelevat ylös portaikon kaiteita – pöydät täyttyvät jaetusta ruoasta ja juomasta – jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan – viherkasveja taidetta mielenosoituskylttejä.  “Hallitus laskee kaikelle arvon ymmärtämättä minkään arvoa.”  

Illalla katsomme televisiosta, kuinka kaupungin toisella laidalla väkivaltakoneisto häätää loppuun asti laulavat nuoret ulos lukiosta – kattovalot sammuvat joka ilta samalla kellonlyömällä – telttojen rivistöt alleviivaavat rehtorien haalistuneita mieskatseita säilöviä muotokuvia – patjoja ja makuupusseja kierrätetään – katulamppujen ja poistumisvalojen kajo painautuu telttakangasta vasten – kuorsaukset ja niiskaukset kaikuvat kalseissa halleissa – ruumiit virtaavat yöhön keriytyäkseen kokoon aamulla, kun aurinko läikkyy suurista maisemaikkunoista ja tarjoilukärryt kilisevät ohi – kivilattian kangistamana yöpuvussa harjaamassa hampaita keskellä luennolle kiiruhtavia – päivät täyttyvät kiivaasta vastatyöstä, iloisesta tuotannosta, kaikille avautuvista kokouksista – lisäarvon tuotantoa kaukana pääoman kalmaisesta kosketuksesta.  

Kapitalistinen yhteiskunta viritetään sileiden läpikulkutilojen varaan, kehystetään huomaamattomalla viihteellä, täytetään kopioiden kopioilla, loputtomalla toistolla. Loputtomasti mietoja nautintoja, halpaa tuottaa, helppo lipua kohti lajikatoa. Yliopiston aulaa, katua, ostoskeskuksen käytäviä ja niillä kulkevia ruumiita peittää kelmeä muovinen kuluttajaiho, jonka aktivismi puhkoo. Vastaan asettuvat avautuvat ruumiit täyttyvät mahdollisuuksista ja paljastavat niitä koossa pitävät väkivaltasuhteet, ravistelevat ohi kiiruhtavia kuluttajasubjekteja.  

Väkivaltakoneisto hälytetään paikalle palauttamaan sileät läpikulkutilat. Häiriö voi mennä ohi nopeasti, mutta avatut mahdollisuudet painuvat ruumiisiimme. Herää vallanpitäjille kiusallisia kysymyksiä, kuten: Millaisia ruumiita perheemme, laitoksemme ja työmme tuottaa? Minne ne ovat matkalla?  

Jean-Luc Nancy kuvaa, kuinka ruumis on ”vanhan kulttuurimme myöhäisin, pisimpään saostettu, jalostettu, purettu ja taas yhteen koottu tuote”. Tuotantoprosessi jää meiltä piiloon, koska uppoamme syvälle ruumiiseemme kauan ennen kuin saamme kykyjä, joilla voisimme sitä arvioida. Valmis tuote näyttäytyy meille luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta.  

Niin paljon suljettuja mahdollisuuksia, häpeää ja katkeruutta. Yhteiskunta tuottaa sulkeutuvia ruumiita, sisäänpäin ja pois toisista ruumiista kääntyviä, suuntaa ne harhaan, yhdistää ne keinotekoisiksi yksilölaumoiksi, minä-massoiksi jumalan tai lipun tai pääoman alaisuuteen. Väkivaltaisen kurin ja kontrollin hiertämänä kykynsä menettänyt, menetystään häpeävä ruumis alkaa kaivata sileitä tiloja, mietojen nautintojen tulvaa, pääoman aineetonta idioottivirtaa. Tulla ohjatuksi kohti ei-mitään, irti ruumiista ja sen paljastavista kivuista.  

Harhaan kasvanut laumavaisto aistii uhkana vastaruumiin, joka kyseenalaistaa sen läpikotaisin, näyttää sen vieraana itselleen – padottuja virtoja, kuivuvia kanavia – ja tuottaa todistajissaan häpeää, jopa jonkinlaista lajihäpeää: abstraktin rahan perässä tuhoa kohti raahautuvan naurettavan lajin suunnatonta häpeää. Lopulta luhistuneissa ruumiissa syntyy fasismia; vihollisia alkaa näkyä kaikkialla, missä ruumiit värisevät. Viha jää kiertämään ruumiiden pinnoille ja kasvaa, kohti murtumapistettä, seuraavaa purkausta, rajan äkillistä nytkähdystä. Ohikulkija peittää häpeänsä väkivallan ryöpyllä kuin haluaisi huutamalla sylkemällä lyömällä ankkuroida itsensä takaisin horjuvaan maailmaansa, tuhota sietämättömät vieraat ruumiit. Koulutusleikkauksista kärsivä opiskelija ilkkuu yliopistovaltaajille. Ilmastokriisistä kärsivä työläismies käy ilmastoaktivistien kimppuun. ”Menkää töihin!” ”Arbeit macht frei.”  

Leikkaukset syvenevät, kontrolli kiristyy, väkivalta kiihtyy – kuhisevien luontojen läpi raivataan elottomia sileitä tiloja – poliisit hakkaavat mielenosoittajia ja ohikulkijat hurraavat – ruumiit eristetään toisistaan, piilotetaan silottavien suodattimien taakse – toiseutettuja ruumiita kerätään kädet sidottuina kuopan reunalle – viihteen ja politiikan esitykset käyvät aina vain typerämmiksi. 

Kontrolli rakoilee – planeetta kuumenee ja kuihtuu – toistuvissa hidastuksissa lentokoneet törmäävät kaksoistorneihin – rajoja miehitetään, tiloja suljetaan, virtoja padotaan – häpeävä ruumis puristuu tiukemmin kokoon, mutta häiriöt kiihtyvät väistämättä – lopulta sota, jossa fasistin halu tulee todeksi ja aseiksi ruumiillistunut pääoma tuhoutuu, kaksinkertainen orgastinen ryöppy, yhtä aikaa ruumiiseensa lankeavan ja sitä pakenevan yhteiskunnan purkautuminen.  

Yliopiston johto sietää meitä pitkin hampain. Rehtori karttaa seuraamme, mutta lopulta vararehtori suvaitsee astua lavalle eteemme mainostamaan yliopiston kauniita arvoja. Hän asettelee sanansa tarkasti väkivallan tekijöiden ja uhrien väliin – näemme taas aikuisten jäykistyneet ruumiit liukumassa kohti tuhoa – vain tyhjä raha enää liikuttaa ruumiita – liikuttaa huulia idioottisuut toistelemassa tyhjiä sanoja – tulevat sukupolvet, vapaus ja tasa-arvo kiiltävissä puheissa – kiiltäviä tavara-arvoja sileiden tilojen halki liukuville tavaraihmisille – markkinointiosaston brändäämä yliopiston sielu, jonka takana sykkii tuttu väkivalta.   

Opiskelijat loittonevat perheestä, mutta pääoma työnä tai velkana ei vielä saa heistä kunnollista otetta. Kurin ja kontrollin herpaantuessa ruumiit saavat tilaa avautua humisten, levittäytyä uusille alueille, pitkin uusia reittejä, joita ne eivät vielä hetki sitten kyenneet aistimaan. Hetken ajan syntyy harvinaista vapauden mahdollisuutta, kumouksellista ruumiillisuutta. Ei ihme, että ongelmien ilmaantuessa opiskelijat halutaan ensimmäisenä kovemman kontrollin alaisuuteen. Opiskeluaikaa leikataan, kursseja siirretään verkkoon, yhteiset tilat katoavat, yhteisöt heikkenevät. Opiskelijoiden toimeentulo leikellään palasiksi, heidät alistetaan työlle ja velalle yhä aiemmin – uupuneet, sidotut ja eristetyt ruumiit sulkeutuvat ja jäykistyvät – tyhjän rahan mieletön kasvu liikuttaa niitä pitkin sileitä tiloja. 

Gilles Deleuze ja Félix Guattari muistuttavat, että kapitalismi tuottaa väistämättä paitsi ”puutetta liiallisuuden ytimessä” myös ”typeryyttä tiedossa ja tieteessä”. Kun opiskelu, tutkimus ja investoinnit keskittyvät tuottamaan voittoa abstraktille pääomalle, päädymme tilanteeseen, jossa kehitämme atomitekniikan tai tekoälyn kaltaisia innovaatioita, mutta käytämme niitä kuin idiootit. Ihmiskunnan typeryydessä ei ole kyse niinkään tiedon puutteesta kuin tiedon torjumisesta – ruumiista, joiden vaisto ohjautuu sivuun, tuolle puolen, yli tai ali, haamuihin ja abstraktioihin, Jumalaan tai lopulta pääomaan, jonka outo tyhjyys valtaa kaikki virrat, ruumiit, tilat, hermot ja solmukohdat – imee kaikkea itseään kohti.  

Aluksi voi tuntua vaikealta astua aktivismin tilaan – tekee kipeää taipua uusiin asentoihin toiston peittämissä tiloissa, toiston jäykistämien ruumiiden seassa – tekee kipeää kohdata sijoituksensa yhteiskuntaan, joka kulkee kohti omaa tuhoaan. Taakse jäävän ohi liukuvan lauman katseet polttelevat yhtäkkiä alastomalla iholla. Mielenosoitushuuto takertuu kurkkuun, leuat pureutuvat yhteen. Aktivismi on taito, vastaan kääntyminen vaatii toistoja ja voiman harjoittamista. Valtauksen kaltaiset vastaan käännetyt tilat tuovat erotettuja ruumiita yhteen, tarjoavat niille tilaa avautua humisten, levittäytyä, laajentua. 

Valtaukset leviävät kaikkialle kuin suuri virta olisi laskettu liikkeelle. Yritämme hoivata ja parantua, mutta kaikki tuntuu uudelta ja vaikealta, ruumiit hankautuvat toisiinsa ja niiden pintoja aristaa. Uuvun ja jään kotiin. Viimeisenä yönä tartun vielä valtaukseen toivottomalla kiihkolla. Dj soittaa musiikkia, muutamat tanssivat. Tuntuu jäykältä, rinnassa velloo. Yön suuri katse puskee ikkunoita vasten. Kääriydyn makuupussiini, ruumiiseeni, rauhattomaan uneen. Seuraavaan iltaan mennessä aula on jo palannut kolkoksi läpikulkutilaksi, mutta muistot painuvat tilankin ruumiiseen.  

Kun muut valmistautuvat viimeiseen marssiin, istun yksin vessakopissa, katson videota valtaukselta ja itken.  

Tämä on minun ruumiini. Keväällä se avautuu kohinalla kuin maa, joka nielee lumipeitteensä ja sylkee ylijäämän puroiksi. Solina kaikuu syvällä onteloissa ja lintujen vihellykset tanssivat taivaan iholla. Järvi lipoo jääpeitettään, sulattaa sen hiljaa läpikuultavaksi hileeksi. Usvahahmot tanssivat horisontin halki, herättävät kuvittelemaan. Kuljen kapeilla poluilla vanhojen puiden varjossa, sammalten hiljaisuudessa. Lisäarvoa syntyy kaikkialla. Kenkäni luistavat mätänevillä lehdillä, litsahtavat märkään mutaan. Viileä tuuli sirottelee valoa latvustojen läpi. Pakenen ja leviän ettekä saa minua kiinni.  

Vastaruumis avautuu humisten, leviää, löytää uusia kykyjä, rikkoutuu ja muodostuu uudelleen, painuu syvälle osiinsa, virtaa niiden mukana uusiin tiloihin. Joskus virran tuntee keräävän voimiaan yläjuoksulla. Joskus padot murtuvat.  

Kirjallisuutta:
Ahmed, Sara. 2018. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Tampere: Niin & näin.
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix. 2007. Anti-Oidipus: kapitalismi ja skitsofrenia. Helsinki: Tutkijaliitto.
Nancy, Jean-Luc. 1996. Corpus. Helsinki: Gaudeamus.